16 kesäkuuta 2017

Ilon tuojat


Loppukevään totaaliväsähdys torppasi kirjoittamisen. Nyt lataan akkuja näissä maisemissa puuhastellen.


Erityistä iloa tällä hetkellä tuovat vahvat värit: koristeomena Royalty on kukassaan purppuranpunainen, muut omput valkeita hattarapilviä. Ihan hurja määrä kukkia! Voi, kun pörriäisiä riittäisi.


Kesäkukat ovat vielä orvokkilinjoilla. Tulppaanit lopettelevat, läpystä vaihto alppiruusulle. Alppiruususta olen erityisen iloinen, koska siitä olen haaveillut pitkään. Paahteiselle peltotontille sitä on vaan ollut turha haaveilla. Vihdoinkin alkaa pihalta löytyä varjopaikkoja.

 


Varjopaikassa purppuraheisiangervon vieressä keltaheisiangervo hehkuu kultaa. Mongolianvaahteroista on kasvanut jo suuria, ja niiden katveessa viihtyvät kuunliljat, peurankello ja poimulehdet. Jopa timjami sitkuttaa mattona reunoilla, minne aurinko välillä pilkahtaa. Vaahtera antaa sinitiaisen pöntölle piilopaikan.  Alppikärhöt selvisivät talvesta hengissä niin vaahteran juurella kuin polyuretaaniruukuissakin.


Viime kesänä kukintansa jälkeen alasleikattu norjanangervo kerkesi hyvin kasvattaa loppukesästä uudet versot, ja alkaa kukkia siksi nyt kauniisti kasvihuoneen kulmalla risukiekuroiden taustalla. Näin se pysyy sievissä mitoissa muutenkin. Saapa nähdä, iskevätkö tänä kesänä pistiäiset samalla voimalla kuin viime kesänä. 


Natiaisen hiekkalaatikko kukoistaa. Alkukesän yöpakkasissa paleltuneet samettikukat alkavat ponkia uutta elämää. Niin minäkin!

 


31 toukokuuta 2017

Lapsuuden loppu


Olen tässä muutamamana kesänä ääneen ajatellut tekeväni hiekkalaatikosta yrttimaata. Sen sijainti on mitä mainioin, terassin ja grillauspaikan välissä. Siitä olisi helppo nipsaista ohikulkeissaan rosmariinit suoraan grilliin tai palatessaan salaattivermeet pöytään. Nuoriso-osasto ei ole sanottavasti lämmennyt asialle. Päinvastoin: hiekkalaatikkoon on raijattu niin paljon romua ja keppejä, ettei sinne ole mahtunut leikkimään aikoihin.

Viimeisen eskariviikon alussa hän oli valmis Suureen Luopumiseen. Lapsuuden Loppuun. Aloitti varovaisella tiedustelulla, saisiko itse päättää mitä siihen kylvetään, JOS antaisi luvan muutokseen. Herneenkiilto silmissä oli hurja, ja kukkia pitäisi kuulemma myös saada. Herneet ja porkkanat torppasin liian matalan multatilan takia, mutta ehdotin tilalle mansikoita, persiljaa, ruohosipulia ja muita yrttejä. Enempää ei tarvittu, ryönä ja kepit saivat siirtyä.

Lähipuutarhalta napattiin matkaan rosmariinia, timjamia, sitruunamelissaa, meiramia, persiljaa, ja ruohosipulia. Basilika ja uusi tuttavuus oliiviyrtti pääsivät mukaan myös. Toisesta puutarhamyymälästä haettiin kymppipotti Ria-mansikoita, joiden pitäisi marjoa pitkälle syksyyn. Natiainen tinkasi itselleen oman kastelukannun ja puutarhahanskat, minä pari kärhöä ja viimeinkin ensimmäisen alppiruusun. Lopuksi nosteltiin peräkontti täyteen multasäkkejä, ja kesän ensimmäisten pehmisten kanssa ajelimme kuorman kotiin.


Viidessä vuodessa hiekkakin haihtuu, joten laatikosta tarvitsi kärrätä vain yksi kottarillinen hiekkaa pois. Kippasin sen kasvimaalle ja harjasin laattojen väliin. Hiekkalaatikon lopusta kiviä haratessani mielessä häivähti hetken ajatus meditatiivisesta zen-puutarhasta ja hiekkamandaloista, mutta tulevan kukkarekkamiehen (talvella marvelli) multasäkkihärvellys palautti maan pinnalle. 


Viisi säkkiä multaa lootaan hujahti, ja mullan levitys oli mieluista puuhaa. Mikäs siinä oli ilta-auringossa istutellessa. Basilikat ja oliiviyrtti jätettiin varmuuden vuoksi vielä kasvihuoneeseen lämpimään. Ja hyvä niin, sillä samettikukat ja sitruunamelissa olivat seuraavana aamuna kylmästä masentuneet. Mutta natiainen oli tyytyväinen. "Mulla on oma omenapuu ja oma mansikkamaa. Nyt on hyvä."



03 toukokuuta 2017

Egyptin pas(t/k)a



Joulun tienoilla keramiikkaryhmässä tehtiin savien ja lasitteiden lisätilauksia, ja siinä yhteydessä muistoista tulvahtivat traumaattiset kokemukset egyptin pastasta. Koska ryhmään oli tullut uusia egyptinpastatraumattomia ihmisiä ja yksi turkoosinrakastaja, ja meillä muillakin oli muistot jo kultaantuneet, päätimme tilata köntin.

Köntti pyöri varastossa toiseksiviimeiseen kertaan. Pitkin kevättä siitä oli puhuttu, mutta kukaan ei oikein viitsinyt aloittaa. Viimein oli pakko, sillä turhan pitkä säilöminen ei ilmeisesti ainakaan paranna egyptin pastan ominaisuuksia. Sitä paitsi pastasta leipaistut jutut tarvitsisivat kuivatus- ja kiteytymisaikaa.


Syy pitkään harkinta-aikaan oli selvä. Egyptin pasta on harvinaisen kettumainen työstetettävä. Toisaalta tooooosi plastinen, mutta reunat alkaa kuivua ja murentua saman tien. Liikaa ei saisi hangata ja hieroa, kun se vaikuttaa lasittumiseen. Tällä perimällä hermo riittää pelkkiin laakatöihin. Kippokapot tai maljakot vaatisivat lobotomian. Läheltä piti ihan laakatöissäkin, joten puolet tilaamastani pastasta möin raivopäissäni vieruskaverille, joka leipaisi omat ja minunkin taikinat suitsait laatoiksi. Hymyssä suin, perkele. Mutta kolmen lapsen äidin treenattu hermo tuntuu kestävän mitä vaan, kunhan on savea kynsien alla. 

Egyptiläinen on myös siitä jännä, että se on itselasittuva. Savessa on suoloja, jotka kuivatusvaiheessa nousevat pintaan ja poltossa muodostavat lasitteen. Töitä ei saa peittää liian tiiviisti, jotta suolat pääsevät pintaan. Ennen polttoa töiden pohjat pitää muistaa pyyhkiä hyvin, jotta uunilevyt ja open hermot säästyvät. Ja yksi poltto tosiaan riittää.

Työt yllättivät tänä keväänä iloisesti! Turkoosi oli hyvä ja syvä, ruskeanharmaata myttyä tuli tuskin ollenkaan. Erona vuosientakaiseen pastaan tässä oli mukana mustia pilkkuja, mikä oli oikeastaan ihan hauska lisä. 


Poltossa lasitteeseen muodostuu särökäs krakleemainen pinta, jonka saa halutessaan paremmin esiin tussaamalla. Itse käytän alkoholimustetta, jonka hieron pintaan meikkisienellä. Ylimääräiset pyyhin pois spriillä. Tussaus vähän tummentaa työtä, mutta tuo pintaa elävämmäksi. Lopussa kuvia ennen ja jälkeen musteenlevityksen.

Sen verran kivoja töistä tuli, että tätä postausta kirjoittaessani ovat muistot työstämisen veemäisyydestä kultautuneet. Lähtisiköhän joku syksyllä kimppatilaukseen?











29 huhtikuuta 2017

Painii risujen kanssa


            

Kolmessa vuodessa halpa ruusukaari ruostui puhki. Otti varmaan nokkiinsa, kun ei saanut kumppanikseen ruusuköynnöstä, vaan apinanraivolla ryöppyävät säleikkövilliviinin ja alppikärhön. Melkoisen painin sain heittää, että ruusukaari tuolta sutturan keskeltä irtosi. Viidakkoveitsestä olisi ollut isosti apua. Mutta niin irtosi suttura ja ruusukaari. Sutturaa oli aika iso kasa, ruusukaari mahtui kouraan. Pikaisesti arvioin, että risukolla täyttäisin kertalaakista kompostin, joten se jatkokäsittelyvaihtoehto piti saman tien sulkea pois. 


            

Onneksi insinööri ei käynnistynyt ensimmäisellä nykäyksellä oksasilppuria etsimään. Oli vähän aikaa pyöritellä kasaa ja oivaltaa, että tässähän tätä himoittua risutavaraa on yllin kyllin. Puolitoista tuntia, ja jättimäinen ryönäkasa oli taipunut viideksi tiiviiksi kranssipohjaksi. Turhaan olin kylillä huudellut koivurisujen perään, sillä tämäpä oli loistomateriaalia risutöihin! Köynnöstä oli tosi helppo kieputtaa ja puristella rinkulalle, kun se tarttui kiinni nippuun melkein itsestään. Jatkoliitoksista ei tarvinnut huolehtia, kun tavara oli liki kaksimetristä. Onnenpäivät!
Muutamasta kranssista tein taskumallin. Taskun sisälle askartelin mustasta muovipussista nyssykät, joihin laitoin himpun multaa ja kukkasipuleita. Helmililjat toimivat matalina hyvin, perunanarsissit olivat turhan pitkiä roikkanoita. 


Orvoilta näyttivät vielä kranssit. Egyptinpastasta tehtyjä keramiikkajuttuja mallailin kylkeen, ja toisistaan näyttivät pitävän. Tuo egyptinpastan kiiltävänkirkas turkoosi ja ruoste ovat mielestäni tosi kaunis yhdistelmä myös. Vaikka itsestään lasittuva egyptiläinen on vihoviimeisen viheliäistä työstettävää, nyt harmittaa etten tehnyt sillä enempää. Jospa ensi syksynä savia tilatessa olisivat muistot taas kultautuneet. Viimeksi egyptiläiseen muistikatkoon taisi tosin mennä kaksi vuotta.


26 huhtikuuta 2017

Siniharmaita mielenmaisemia

                          

Keskitalven keramiikkatuotosten maisemat ja värit näyttävät edelleen ajankohtaisilta. Ihan kuin ikkunasta katsoisi, vaikka on kohta toukokuu. Siniharmaata, valkoista ja ruskeaa. Mustaa savea kului tänäkin vuonna paljon. Varsinkin, kun suurensin merkittävästi mosaiikkipiperrysten kokoa postimerkeistä postikorttiin. Jälkikäteen pähkäiltäväksi tosin jaa näitten kiinnitys kohteeseen, ensimmäisissä versioissa kun unohdin tehdä palojen kylkiin reijät rautalangalle! "Sikaflexillä suoraan seinään" totesi ystävä, joka on selkeästi Pattex-naisen hengenheimolainen. Itse en ihan tohtisi, mutta kokeilumielessä hänelle lähtee turkoosi polkupyörätalo ja sen kaveri. 




Viisastuneena kokeilin tehdä valemosaiikkia, mikä on ripustuksellisesti järkevä vaihtoehto. Mutta yksittäisistä paloista tulee mielestäni mielenkiintoisempi kokonaisuus. Lintuja ja puita näyttää olevan taas melkein kaikissa töissä, mistä lie nekin aina töihini tulevat. Varmaan niiden tekemisen helppoudesta, koska piirtäjä en todellakaan ole!

Jostain ihan ihmeestä putkahti yhteen työhön Tuomiokirkon profiili. Sitä en käsitä, kun ei mokomaan pytinkiin ole oikein mitään oman elämän linkkiä, yksissä häissä olen siellä istua töröttänyt. Ensi kaudella voisi tehdä vastaavan Jyväskylästä ja Harjun kupeesta, siellä olen sentään asunut muutamia hupaisia vuosia.




Talotöihin olen tosi tyytyväinen. Niille on paikka aulassa, ja niistä tulee kiva kokonaisuus. Muiden töiden kiinnitystä pitää vielä miettiä, osa kaipaisi ehkä kehyksiä ympärilleen, mikä helpottaisi ripustustakin. Saavat siis jäädä ajelehtimaan ja odottamaan aikoja ja paikkoja meiltä tai muualta.


Ei tämä mitään väri-ilottelua ole, mutta musta savi, kaoliini ja engobe ovat mieluisia. Egyptin pastaakin parin vuoden tauon jälkeen kokeiltiin, siitä seuraavassa postauksessa, jahka olen saanut työt viimeisteltyä. 


23 huhtikuuta 2017

Ohi on!


Piinaviikoista selvitty! Ensimmäinen oli ihan perinteinen pääsiäiseen liittyvä hiljainen viikko. Jälkimmäinen puolestaan itse kehitelty, ei-niin-hiljainen, mutta sitäkin piinaavampi. Natiainen täpisteli synttäripäiväkekkeriodotuksessa, minä piinaavissa järjestelyissä. Torstai-ilta meni 10 eskari-ikäisen diskopoljennossa ja sokeriövereissä. Onneksi oli pääisiäisloma takana. Hiki tuli ja hauskaa oli!

Tunnustettakoon, että vielä enemmän ja piinaantuneempana odotin perjantaita ja viimeisten keramiikkatöiden ylösnousemusta uunista. Kivoja juttuja, egyptinpasta yllätti positiivisesti. Laitan töistä oman postauksensa, kunhan näyttely on purettu ja työt kotiutuneet. Samalla pystytimme näyttelyn sunnuntaiksi. Tänä vuonna tuli paljon upeita töitä. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsisi ne näkemään. Kansalaisopistolta on kyllä aika luokaton veto, että näyttely kestää vain kolme tuntia, yhtenä päivänä. Sama aika menee pystytykseen ja purkuun. Kovin surku on se.

Surku meinasi tulla myös lauantaiaamuna, kun sälekaihtimet avasin. Paksu lumipeite nurmikolla, puiden oksat ja koko metsä ihan valkoisena kuin keskitalvella. "Ei tule kesää!" itki trampankasaamista inuava. Samoilla hölmistyneillä linjoilla näytti olevan ikkunan toiselta puolelta meitä katseleva peipponen. Kävin täyttämässä lintulaudan, laitoin sälekaihtimet kiinni, ja painelimme natiaisen kanssa viltin alle odottelemaan kevättä. 


Onneksi siihen ei mennyt kuin pari pokemonia ja neljä aikuisten tuntia. Iltapäivästä pääsin leikkaamaan omenapuut. Aika hyvälle mallille olin saksinut ne jo syksyllä, nyt oli oikeastaan vain kannusleikkausten tarve tulevia kukkasilmuja houkuttelemaan. Vesiversot ja liiat tiheydet napsin taas vasta loppukesästä, jotteivät puut rehahda niin tuhottomaan kasvuun. Viimein seitsemän vuoden kasvun jälkeen puut alkavat olla pihallamme hyvänkokoisia. Ilokseni huomasin myös, että perheomenapuuhun näyttää tulevan tänä vuonna paljon kukkia! Samoilla tohinoilla kävin naapurissakin napsimakeikalla. Ensi viikonlopulle on muutama keikka lisää varattuna.


Kauniissa säässä oli hyvä lopettaa piinaviikko pihalla touhuten. Krookukset puskivat esiin, tulppaanit nousivat kilvan voikukan versojen kanssa, ja ipana kyseli että joko näkyy myyränpyllyjä (raparperinnousemus). Takaterassille toin helmililjoja narsissien kaveriksi kanervanrankojen tilalle, ja muutenkin vähän laittelin näkymää nätimmäksi. Vanhasta ruostuneesta kirppisvaa'asta tuli hyvä pesätaso. Insinööri ei huomannut sitä, sillä hämäsin romunvihaajaa uudella istutuspöydällä. Mä oon niin ovela!






19 huhtikuuta 2017

Pesänrakennuspääsiäinen



Tänä vuonna alkoi pääsiäisloma jo kiirastorstaina. Ihan mahtavaa! Keskiviikkona niipastiin töitten jälkeen heti mökille. Jos edellisessä postauksessa valittelin takatalvea, niin Pohjanmaalla oli vielä ihan talvi. Jäällä oli tosi vähän lunta, joten siellä oli hyvä ulkoilla ja varsinkin pelata jalkapalloa. Valoisuus hämäsi vuorokaudenaikoja niin, että rytmit menivät iloisesti viidessä päivässä sekaisin. Tämä kuva on otettu iltayhdeksältä, ja sauna on vasta lämpiämässä. Paluu arkeen oli tiistaiaamuna musertava.


Myöhäinen pääsiäinen ja valon määrä söivät vähän kokkojen vaikuttavuutta, mutta kolmella kokolla (okei, oma oli pelkkä nakkikokko) pääsiäislauantaina käytiin tuttuja tapaamassa.


Rantakoivu oli tiputellut sopivasti oksia hangelle, joten ne oli pakko kietaista (hah, kolme tuntia ja veriset sormenpäät) kahdeksi risupesäksi pääsiäisen kunniaksi. Natiainen vastasi pesien sisustuspuolesta ja nimikkomunista. Jos joku verestää kerran vuoteen mämmimuistojaan, niin minä järkytyn Mignonista. Puistattaa överit vieläkin, vaikka kesken luovutin. Hrrrrr!

Pesänrakennusvietti oli talven aikana iskenyt pappaankin, varsinaiseksi pönttömaakariksi oli ryhtynyt. Lapasesta lähteminen on selvästi periytyvä ominaisuus. Ovat muuten kuulemma myynnissä, jos joku kiinnostui.






Perittyä on myös kiinnostus kaikkeen vanhaan. Lauantaina pyörähdettiin tutulla kirppiksellä, jossa meitä oli jo odotettu. Ensi kesänä tulee hyvänkokoinen betonipallo parin euron lasikuuppaan. Kirppisukko ei niistä enempää minulta pyydä, kun voivottelee minun aina särkevän lasit kuitenkin akkojen betonitouhuissa. 

Onnekseni löysin vielä nätin pienen kirnun, joka passasi kotona pianonlokoseen. Insinööri ei ollut samoilla linjoilla, vaan piti hampaiden välistä monologin toisten romuista ja kirnuamiskokemuksen tai edes -näkemisen puutteestaan. Totesin, että nyt on kirnu millä kokeilla. Minä tarjoan kermat. 

Mitään en maininnut siitä, että olin varannut serkkupojan antiikkiliikkeestä jauhokauhan, kattiloita, leipälapion ja jonkun nätin härpäkkeen, jonka käyttötarkoitus on vielä hämärä. Ja että loppuviikoksi olin sopinut jaloilla seisovan helmitaulun kaupoista. Katsotaan, huomaako...