12 elokuuta 2017

Juurta jaksain

Iskin silmäni vanhaan ja räjähtäneeseen taikinatiinuun serkkupojan antiikkiliikkeen kuvista. Täpinöissäni menin sitä ja muutamaa muutakin juttua mummulasta hakemaan. Vanne hajosi kuvanoton jälkeen, eivätkä tiinun puutapit jaksaneet pitää haristunutta rakennetta kasassa, ihan kuten serkkupoika oli varoitellutkin. Numeroin nopsaan puuosat uudelleenkokoamista varten. Alun perin ajattelin tiinua kasvimaalle kasvatuslaatikoksi, mutta nähtyäni sen livenä kiinnittyi huomioni upeaan kanteen. Pohjan vuosilukukin oli vaikuttava. Tiinun saisin uudella vanteella kasaan ja kasvimaalle, mutta kansi ansaitsisi parempaa.

Ei muuta kuin hankaamaan. Missä lie navetan vintillä tiinua lie säilötty ja kuinka kauan, pääskysenpaskaa ainakin riitti (lintujen lajintunnistus ulosteiden perusteella on mun talentti). Sisäpuoli oli hauskempi yllätys. Kuinkakohan vanhaa oli leipäjuuri tiinun seinämillä? Sitkeässä se ainakin oli! Paljonkin linnunpaskaa sitkeämmässä! Itse asiassa vasta teräsharja puri siihen. Juurta jaksain. Liotusta, mäntysuopaa ja desinfiointiainetta. Lopuksi kuivattelua teknisen tilan lämmössä. 


Tässä vaiheessa esittelin löytöä Insinöörille, ja ehdotin kannesta sohvapöytää. Sisälle tai ulos, riippuen siitä, tuleeko siitä kuivuttuaan hajua. Insinöörikin oli vaikuttunut tiinun kauneudesta. Varmaan siksi, että siinä oli numeroita. Kaikki insinöörit tykkäävät numeroista. 

                            

Suunnittelin, että kuivuttuaan sivelen siihen öljyt pintaan ja mietitään sitten jalat. Kuivumista odotellessa tekaisin Antti-isosedän Ameriikan-lusikoista ja vanhasta leipälaudasta meidän suosikkireseptille pidikkeen.


Sohvapöytäkäyttöön kansi todettiin heti liian pieneksi. Eikä ihan heti ole tullut vastaan sopivia jalkojakaan. Osmocolorin vaha odottaa kaapissa, mutta pöytä on käytössä. Lätkäisin kannen betonipöytäni päälle virkkuunurkkuuseen. Sopii kuin nenä päähän - toistaiseksi.



Ystäväinen lähetti pari päivää sitten postissa ihania kukkavirkkuita projekteihini. Kuvaa ottaessani hoksasin, että tässä virkkuunurkkuussa on muuten yhden ystävän virkkaama matto, toisen ystävän ompelema koukkupussukka, ja kolmannen tekemät villasukat.




08 heinäkuuta 2017

Ping!

Serkkupojalla on antiikkiliike. Useampana iltana viikossa tulee naamakirjaan päivitys vaikka ja mistä kivasta vanhasta kamppeesta, joita alkaa heti tehdä mieli tuunata. Ihan mahtavaa! Asiassa on vain yksi mutta: meidän Insinööri on siitä viallinen, ettei se osaa nähdä esineen sielua ja uutta elämää, vaan alkaa ennemmin jurnuttaa ja puskea tuskanhikeä esitellessäni löytöjä. Koska olen hyvä vaimoihminen, säästän muruani tuskalta, ja näytän vasta valmiit viritykset.


Keväällä tuli tämä ihanuus myyntiin. Oooh ja mulle! Vanha Continental-kirjoituskone. Onneksi serkkupoika nakkaa ostamani kamppeet mummulaan, niin saan niitä siellä rauhassa ja salaa putsailla. Tässä olikin näpertämistä. Onneksi sitä oli säilytetty omassa laukussaan, joten mitään linnunpaskoja ei tällä kertaa tarvinnut rapsia. Hauska huomio puhdistusoperaation tuoksinassa oli se, että pappa tunnisti laukkuun kirjoitetun alkuperäisen omistajan lapsuudenkotini naapurintädiksi! 


Putsausoperaation jälkeen totesin nauhat kuivuneiksi, joten tekstipuoli piti hoitaa tällä kertaa vielä tietokoneella. Uskoisin uusien nauhojen kuitenkin vielä jostain löytyvän. Pakko!

 "All work and no gardening makes Kirsi a dull girl."

Valokuvausvaiheessa nuoriso-osasto äkkäsi uuden härpättimen ja kiinnostui siitä sen verran hartaasti, että itse piti vetäytyä juomaan välikaffet. Kauan jaksaa tuollainen seitsenvuotias ihan vaan naputtelun riemusta naputella. Pappa ohjeisti oikeaoppiseen koneen käyttöön, ja pian rivinvaihdon kilahduksesta syntynyt riemu oli rajaton.


Onneksi mummulassa on muitakin mieluisia härpättimiä, ja yksi lemppareista syrjäytti jonkin ajan kuluttua kirjoituskoneeni. Se ei tosin tehnyt kuvaamisyrityksiäni yhtään helpommaksi, sillä joka kuvaan viuhahti oikealta tai vasemmalta eräs maisemoija asianmukaisissa suojavarusteissaan.




Vaan mitä sanoi Insinööri, kun palasimme mökiltä kirjoituskone kainalossa? "Vau! Tämä on kyllä hieno!"

Ei ollut vielä avannut auton peräkonttia. Se minun piti tyhjennellä illan hämärässä...




01 heinäkuuta 2017

My Pride and joy!


Kesän varsinainen pääprojekti on tässä.

Sain käsiini toisen singerin. Edellisen tuunauksesta oli vierähtänyt kaksi vuotta, ja siinä ajassa kultautuvat muistot tehokkaasti. Koneosa oli tuhoon tuomittu, mutta tosi huonoltakin näyttävistä jaloista saa kovalla työllä hienot, koska ne ovat valurautaa. Mummu huokaili sivusta, mutta auttoi sullomaan ruosteisen komeuden muovisäkkiin ja sitten peräkonttiin kotiinviemisiksi.



Kun loma alkoi, alkoi hinkkaus. Teräsharjalla piti nysvätä jokikinen lokonen läpi. Ja niitä lokosiahan singerissä riittää! Olin kokonaan unohtanut tämän vaiheen. Onneksi vieressä oli jo fiksattu kone, muuten olisi usko loppunut. Toisaalta työhön kannusti myös se, että hankaamisen tulos näkyi niin selvästi. Myös naapureille kiitokset tsempistä! Kahden tunnin jälkeen hävisi oikeasta kädestä tunto. Yöllä piti herätä venyttelemään. 


Kaiken hankaamisen jälkeen oli vuorossa melkeinpä inhottavampi vaihe. Hellamustan levitys. Koska tämä tapahtuu pelkällä oikean käden etusormella (on siinä toki rätti välissä), on etusormikuolio lähellä. Niin nytkin.


Viimein koitti ilta, jolloin jalat olivat valmiit. Siitä alkoi varsinainen suunnittelutyö pihapöydäksi. Nykyinen terassin neljän hengen pöytä jää usein pieneksi, sillä aika usein ulkona syödessämme pemahtaa enemmän porukkaa paikalle. Siispä otin mittoja isosta ruokapöydästämme sisällä, ja päädyin 230 x 100 -mittoihin. Mallailin irtolaudoilla singerinjalkojen paikat ja tein piirustukset (!!).

Piirustusten kanssa huristelin Puukeitaalle, ja pyysin sellaista lankkua, että viinilasi pysyy sen päällä pystyssä. Puujamppa tajusi heti kupletin juonen ja esitteli kaksi vaihtoehtoa, laski mitat, sahasi lankut määrämittoihin ja auttoi kantamisessa. Nuoriso-osasto oli mukana ihastelemassa trukkeja ja lueskelemassa puoliääneen puujamppojen lautavaraston seiniin kirjoittelemaa huumoria. Oli kotimatkalla paljon juteltavaa.

Kun ladoin lankut peräkontista singerinjalkojen päälle, ne näyttivät heti hienoilta!
 

Seuraavana iltana ajelin Rismaan maalinhakuun. Nyt piti saada väriä elämään! Kolmen värilastua kourassaan maalinsekoittaja nielaisi kerran ja totesi: "No on väriä. Mihin nämä tulee?" Minä olisin ostanut ulkomaalia, mutta värijamppa esitteli uuden vesiohenteisen sisä- ja ulkokalustemaalin, joka kestää paremmin iskuja ja värit pitävät auringossa paremmin pintansa. Kelpasi! Kassaihminen meni värit nähtyään ihan pähkinöiksi ja kyseli myös, mitä aion niillä maalata. Totesi lopuksi, että alkoipa oma terassinöljyäminen tuntua tylsältä.

Yöllä ei meinannut tulla uni silmään, kun maalaaminen poltteli niin. Ensimmäisenä vetäisin lankun pintaan pinkit (Karamelli). Huhhuh. Aika räväkkä. Huhhuh. Putte-possun nimipäivien teemaväri oli valittu.

Sitten oli vuorossa vihreä (Wasabi) ja lopuksi turkoosi (Mosaiikki). Heti helpotti. Sointuivat tosi hyvin yhteen, ihan kuin valitsemieni lastujen mukaan pitikin. Alun perin olin aikonut vetää pari lankkua valkoisella ulkomaalilla, mutta päätin kuitenkin pysyä yhdessä maalilaadussa. Joka värillä oli erilainen pensseli, ja niissä oli tosissaan eroja! Hyvällä pensselillä on kiva maalata. Näitä värejä tosin olisi maalannut vaikka hammasharjalla, eikä virnistys olisi laantunut silloinkaan.

Seuraavana päivänä maalasin lankut vielä toiseen kertaan. Sitten mallailin singerit puutarhaan ja lankut päälle. Ooooo! Sateenkaaripöytä oli varsinainen Pride-viikon huipennus!






Kalkkisjuttu


                   

Kevättalvella luin ensimmäisen jutun kalkkimaaleista. Epäusko valtasi mielen. Ei pohjatöitä. Maalattavilla pinnoilla ei väliä: puuta, metallia, muovia, kangasta! Koko ajatus sotii fysiikan lakeja vastaan. Pakko testata.

Hain Minimanista valkoisen Chalky-Chick -tuubin ja sarjan vahan. Maalailin tummat ja muovimaisen liukkaat puujäljitelmäkehykset kolmeen kertaan ilman mitään pohjatöitä. Maali tarttui ihmeen hyvin, ja kestää hämmästyttävän kovaa kynnellä raapimista. Siveltimen jäljet näkyvät hieman, mutta se kuuluu tähän juttuun.

Tähän juttuun kuuluu myös hinkkaaminen ja kulutetun näköinen pinta. Nälkä kasvoi syödessä, joten ostin Sinellistä turkoosia Chalky Vintage Look -maalia. Maalasin näiden kehysten ja muutamien muidenkin taustapahvit ensin turkoosilla, ja seuraavana päivänä pariin otteeseen valkoisella päälle. Kolmantena päivänä hioin paikoin hiekkapaperilla turkoosin pinnan näkyviin. Tästä tuli kiva!
Kaapissa pyöri Ikeasta ostettua turkoosia Behandla-kuultomaalia sekä puurasia. Nämä nippuun, valkoista pari kerrosta päälle, hionta, ja hyvä tuli. Se täytyy tuosta Chalky Chick -maalista sanoa, että tiukassa istuu. Sain hangata hiekkapaperilla ihan tosissaan, että turkoosi tuli näkyviin. Mutta hurjan helppoa tämä on. Enää en ihmettele, miksi ihmiset tähän hurahtavat.


Seuraava askel oli yöpöytä. Tähän halusin tehdä varuiksi pohjahionnan, sillä yöpöydän pinta oli tosi karseassa kunnossa olevaa petsattua viilua, ja pöytätason pitää kestää jo vähän kulutustakin. Taas alle turkoosia kalkkimaalia, päälle sivelin 2 kerrosta Annie Sloanin murrettua valkoista. Mitäpä hyväksi havaittua kaavaa rikkomaan: taas kulutusta hiekkapaperilla oikeisiin kohtiin, ja laatikon nupin vaihto pöllömäksi. 


Jossakin vaiheessa kukankastelijan käsi tärräsi, ja alatasolle roiskahti vesipisara. Jopa alkoi siitä maali pehmetä ja irrota raapaisulla. Senpä tähden vetelin pöytäpinnat himmeällä Kiva-kalustelakalla kolmeen kertaan. Sitä ei juurikaan huomaa, mutta jos nyt kaatuu vesilasi, maailma ei.




Pihalle tein vielä testikyltin. Kolmea eri väriä, takana valkoinen. Etupuolen vetelin kalustelakalla, takapuolen valkoiseen tein kokeeksi yhden laudan lakalla, toisen vahalla ja kolmannen jätin ilman. Saapa nähdä, miten sää näihin vaikuttaa. 

Maaleja on vielä jäljellä, sillä ne ovat tosi riittoisia. Seuraava uhri odottaa jo natiaisen huoneessa. LIPASTO, ei natiainen. Vaikka kuulemma nahkaakin näillä maalaisi...



16 kesäkuuta 2017

Ilon tuojat


Loppukevään totaaliväsähdys torppasi kirjoittamisen. Nyt lataan akkuja näissä maisemissa puuhastellen.


Erityistä iloa tällä hetkellä tuovat vahvat värit: koristeomena Royalty on kukassaan purppuranpunainen, muut omput valkeita hattarapilviä. Ihan hurja määrä kukkia! Voi, kun pörriäisiä riittäisi.


Kesäkukat ovat vielä orvokkilinjoilla. Tulppaanit lopettelevat, läpystä vaihto alppiruusulle. Alppiruususta olen erityisen iloinen, koska siitä olen haaveillut pitkään. Paahteiselle peltotontille sitä on vaan ollut turha haaveilla. Vihdoinkin alkaa pihalta löytyä varjopaikkoja.

 


Varjopaikassa purppuraheisiangervon vieressä keltaheisiangervo hehkuu kultaa. Mongolianvaahteroista on kasvanut jo suuria, ja niiden katveessa viihtyvät kuunliljat, peurankello ja poimulehdet. Jopa timjami sitkuttaa mattona reunoilla, minne aurinko välillä pilkahtaa. Vaahtera antaa sinitiaisen pöntölle piilopaikan.  Alppikärhöt selvisivät talvesta hengissä niin vaahteran juurella kuin polyuretaaniruukuissakin.


Viime kesänä kukintansa jälkeen alasleikattu norjanangervo kerkesi hyvin kasvattaa loppukesästä uudet versot, ja alkaa kukkia siksi nyt kauniisti kasvihuoneen kulmalla risukiekuroiden taustalla. Näin se pysyy sievissä mitoissa muutenkin. Saapa nähdä, iskevätkö tänä kesänä pistiäiset samalla voimalla kuin viime kesänä. 


Natiaisen hiekkalaatikko kukoistaa. Alkukesän yöpakkasissa paleltuneet samettikukat alkavat ponkia uutta elämää. Niin minäkin!

 


31 toukokuuta 2017

Lapsuuden loppu


Olen tässä muutamamana kesänä ääneen ajatellut tekeväni hiekkalaatikosta yrttimaata. Sen sijainti on mitä mainioin, terassin ja grillauspaikan välissä. Siitä olisi helppo nipsaista ohikulkeissaan rosmariinit suoraan grilliin tai palatessaan salaattivermeet pöytään. Nuoriso-osasto ei ole sanottavasti lämmennyt asialle. Päinvastoin: hiekkalaatikkoon on raijattu niin paljon romua ja keppejä, ettei sinne ole mahtunut leikkimään aikoihin.

Viimeisen eskariviikon alussa hän oli valmis Suureen Luopumiseen. Lapsuuden Loppuun. Aloitti varovaisella tiedustelulla, saisiko itse päättää mitä siihen kylvetään, JOS antaisi luvan muutokseen. Herneenkiilto silmissä oli hurja, ja kukkia pitäisi kuulemma myös saada. Herneet ja porkkanat torppasin liian matalan multatilan takia, mutta ehdotin tilalle mansikoita, persiljaa, ruohosipulia ja muita yrttejä. Enempää ei tarvittu, ryönä ja kepit saivat siirtyä.

Lähipuutarhalta napattiin matkaan rosmariinia, timjamia, sitruunamelissaa, meiramia, persiljaa, ja ruohosipulia. Basilika ja uusi tuttavuus oliiviyrtti pääsivät mukaan myös. Toisesta puutarhamyymälästä haettiin kymppipotti Ria-mansikoita, joiden pitäisi marjoa pitkälle syksyyn. Natiainen tinkasi itselleen oman kastelukannun ja puutarhahanskat, minä pari kärhöä ja viimeinkin ensimmäisen alppiruusun. Lopuksi nosteltiin peräkontti täyteen multasäkkejä, ja kesän ensimmäisten pehmisten kanssa ajelimme kuorman kotiin.


Viidessä vuodessa hiekkakin haihtuu, joten laatikosta tarvitsi kärrätä vain yksi kottarillinen hiekkaa pois. Kippasin sen kasvimaalle ja harjasin laattojen väliin. Hiekkalaatikon lopusta kiviä haratessani mielessä häivähti hetken ajatus meditatiivisesta zen-puutarhasta ja hiekkamandaloista, mutta tulevan kukkarekkamiehen (talvella marvelli) multasäkkihärvellys palautti maan pinnalle. 


Viisi säkkiä multaa lootaan hujahti, ja mullan levitys oli mieluista puuhaa. Mikäs siinä oli ilta-auringossa istutellessa. Basilikat ja oliiviyrtti jätettiin varmuuden vuoksi vielä kasvihuoneeseen lämpimään. Ja hyvä niin, sillä samettikukat ja sitruunamelissa olivat seuraavana aamuna kylmästä masentuneet. Mutta natiainen oli tyytyväinen. "Mulla on oma omenapuu ja oma mansikkamaa. Nyt on hyvä."



03 toukokuuta 2017

Egyptin pas(t/k)a



Joulun tienoilla keramiikkaryhmässä tehtiin savien ja lasitteiden lisätilauksia, ja siinä yhteydessä muistoista tulvahtivat traumaattiset kokemukset egyptin pastasta. Koska ryhmään oli tullut uusia egyptinpastatraumattomia ihmisiä ja yksi turkoosinrakastaja, ja meillä muillakin oli muistot jo kultaantuneet, päätimme tilata köntin.

Köntti pyöri varastossa toiseksiviimeiseen kertaan. Pitkin kevättä siitä oli puhuttu, mutta kukaan ei oikein viitsinyt aloittaa. Viimein oli pakko, sillä turhan pitkä säilöminen ei ilmeisesti ainakaan paranna egyptin pastan ominaisuuksia. Sitä paitsi pastasta leipaistut jutut tarvitsisivat kuivatus- ja kiteytymisaikaa.


Syy pitkään harkinta-aikaan oli selvä. Egyptin pasta on harvinaisen kettumainen työstetettävä. Toisaalta tooooosi plastinen, mutta reunat alkaa kuivua ja murentua saman tien. Liikaa ei saisi hangata ja hieroa, kun se vaikuttaa lasittumiseen. Tällä perimällä hermo riittää pelkkiin laakatöihin. Kippokapot tai maljakot vaatisivat lobotomian. Läheltä piti ihan laakatöissäkin, joten puolet tilaamastani pastasta möin raivopäissäni vieruskaverille, joka leipaisi omat ja minunkin taikinat suitsait laatoiksi. Hymyssä suin, perkele. Mutta kolmen lapsen äidin treenattu hermo tuntuu kestävän mitä vaan, kunhan on savea kynsien alla. 

Egyptiläinen on myös siitä jännä, että se on itselasittuva. Savessa on suoloja, jotka kuivatusvaiheessa nousevat pintaan ja poltossa muodostavat lasitteen. Töitä ei saa peittää liian tiiviisti, jotta suolat pääsevät pintaan. Ennen polttoa töiden pohjat pitää muistaa pyyhkiä hyvin, jotta uunilevyt ja open hermot säästyvät. Ja yksi poltto tosiaan riittää.

Työt yllättivät tänä keväänä iloisesti! Turkoosi oli hyvä ja syvä, ruskeanharmaata myttyä tuli tuskin ollenkaan. Erona vuosientakaiseen pastaan tässä oli mukana mustia pilkkuja, mikä oli oikeastaan ihan hauska lisä. 


Poltossa lasitteeseen muodostuu särökäs krakleemainen pinta, jonka saa halutessaan paremmin esiin tussaamalla. Itse käytän alkoholimustetta, jonka hieron pintaan meikkisienellä. Ylimääräiset pyyhin pois spriillä. Tussaus vähän tummentaa työtä, mutta tuo pintaa elävämmäksi. Lopussa kuvia ennen ja jälkeen musteenlevityksen.

Sen verran kivoja töistä tuli, että tätä postausta kirjoittaessani ovat muistot työstämisen veemäisyydestä kultautuneet. Lähtisiköhän joku syksyllä kimppatilaukseen?