Nakke R.I.P.

Parin viikon takainen ukonilma rätkäytti naapurin ukolta jalat alta ja meidän Nakelta hengen pois. Onneksi ei toisin päin. 

Olkoonpa tämä muistokirjoitus siis. Ei sellainen perinteisen mielen muistokirjoitus, että oli hyvä työkone, robottiruohonleikkuri ja silleen, vaan kirjoitus siitä, kuinka nopeasti kultaakaan aika muistot. Koko pihan lihasvoimalla tehtävästä ruohonleikkuusta oli kulunut vuosi, enkä todellakaan enää muistanut, kuinka kertakaikkisen vastenmielistä puuhaa oli se! Lihasvoiman käyttämisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, yritin jopa ottaa parturoinnin treenin kannalta. Eniten treenaantuivat niskalihakset, sillä tappi otsassa kasvoi joka askeleella. (Kaulanseudun ja leukaperien lihakset piti aukaista illemmalla erikoisrelaksantilla.) Töistä myöhään palaavan miehen ripitin moottorinjylyn ja bensankatkun yli takaterassille - olivathan ukkonen ja sen seuraamukset vähintäänkin hänen salajuonensa. Lisäksi joku vatipää oli ripotellut puita ja puskia pitkin pihamaata, ja jokaisen kiertäminen laakerivikaisella pelsebuubin bioclipillä oli kaikkea muuta kuin sulavaa. Kone puski sinistä savua, minä mustaa. Oma ja naapurin lapset ottivat kintut alleen, eikä jätskinvonkaajia näkynyt koko iltana.

Seuraavana aamuna, sateisen yön jälkeen, sälekaihdinten takaa paljastui rehevä ja hyvinkasvanut nurmikko. Eteisessä ja takaovella näytti aika lailla samalta, sillä puolet leikatusta ruohosta oli jostain syystä siirtynyt valtavina paakkuina sisätiloihin. Pieni hevonen olisi niillä elännyt kepeästi tammikuuhun. Oli pakko siirtyä toiseen lempipuuhaan, imurointiin. Samalla apinanraivolla moukaroin imurilla koko kämpän lattialistat. Lapsi pakeni naapuriin. Mies autotalliin.

Hukkaan menee ihmisen elämä ruohonleikkuria tai imuria puskiessa. Aivan hukkaan. Ajan voisi käyttää miljoona kertaa merkityksellisempään toimintaan. Voisi vaikka täyttää betonimassalla vanhoja hehkulampun sisälmyksiä. Olisi elämällä joku tarkoitus.

Vakuutusvirkailija, jos luet tämän, pyydän: ole nopea. Muuten hajoaa perhe ja mieli.