Pieni kuolema

Taas alkaa olla käsillä vuodenaika, jolloin haaveilen kerrostaloasumisesta. Kuukauden päivät on tullut kerättyä, kaivettua, nypittyä, poimittua, kuivattua, hillottua, pakastettua, soseutettua, vellottua, lilluttua, hilluttua aaaaaablaablaaaaa. Omenasosetta tulee jo korvistakin, rikkaruohot rehottavat kukkapenkissä ja trimmerin viehätys on kadoksissa. Arkiruoka pitää olla kello viisi, jotta ehtii harrastaa. Kaupan kurkut jäävät viisivuotiaan lautasen reunalle. "Onko pakko, jos ei tykkää?" "Ei ole", vastaan, ja jatkan itse suorittamistani hampaat irvessä. Sata syyshommaa pihalla odottaa tekijäänsä ennen lumentuoloa, eivätkä pimenevät illat tule yhtään vastaan. Missä vaiheessa ihana sadonkorjuu ja syystyöt muuttuvat pakkopullaksi? Miksi en vain voi kölliä viltin alla lueskelemassa hyviä kirjoja?

Kasvihuoneen siivous on jokasyksyinen pieni kuolema. Muuten pihalla auttelen kasveja talvilepoon, mutta kasvihuoneen siivouksessa kaikki on lopullista. Viimeiset tomaatinraakileet kerään sisälle kippoon kypsymään vetisiksi mauttomiksi wannabe-tomaateiksi. Loppuja chilejä siirtelen käsissäni ja mietin, kannattaako niitä laittaa vuodeksi pakastimeen pyörimään. Persiljaa ainakin saksin pusseihin. Lopuksi katkon tomaatin ja kurkun varret ja vien ne kompostiin. Irrottelen tippukastelut ja raahaan multasäkit perennojen iloksi. Viisivuotias löytää kasvihuoneen nurkasta mieluisan yllätyksen, salaa kasvaneen viimeisen kurkun! Iltapala on pelastettu. Minä laahustan irrottamaan paviljongin iloisenväriset lippusiimat. Kerään omenat ja valkosipulit takaterassille viehättävään blogiasetelmaan. Totuus jää rajauksen ulkopuolelle.