Ravintolapäivä, joka meinasi jäädä pitämättä

Yllättävän lujille on tässä huushollissa ottanut koulunaloitus. Ymmärrän oikein hyvin, että kuuden tunnin skarppaus ja meluisassa kouluympyröissä pyöriminen vetävät kaikki mehut. Mehuttomuus ilmenee meillä kahdella tavalla: keski-ikäisen totaalisena raatoutumisena ja seiskaveen hermoja raastavana rajojentestaamisena. Heikommallakin kotipsygologialla käsittää, että yhtälö on tuhoon tuomittu. Paukutetaan ovia, möyrytään kilpaa, takavarikoidaan kännykkää, ladataan Whatsappia, opetellaan vastaamaan puhelimeen, luetaan läksyjä, ollaan maailman tyhmimpiä, välillä rakkaimpia, sitten taas tyhmimpiä (mutta äitin tekemä mehu on silti hyvää), karataan, muutetaan Arkenttiinaan, päätetään asua kotona koko elämä tai ainakin rakentaa oma talo pihalle, keskustellaan, pyydetään anteeksi, eikä enää ikinä syödä sun ruokaa, sä pilaat mun elämän ja anna hali. Ja pahimmillaan tämä kaikki kahdessa minuutissa.

Erään tällaisen sekopäisen mittelön jälkeen määräävämpi osapuoli torppasi lähestyvän kesäkahvilan. Siis tapahtuman, josta natiainen oli haaveillut koko kesän. Se osui turhankin kipeästi. Loppuviikosta, ravintolapäivän lähestyessä, sanktion antajaa harmitti vähintään yhtä paljon. Kahvilanpito oli tosi kiva juttu pari vuotta sitten, eikä näin kovaa intoa koko perheen touhuun varmaan kovin moneksi vuodeksi riittäisi. Kaiken sinetöi perjantai-iltana kainovienosti esitetty pyyntö rangaistuksen perumisesta ja koko viikon hyvästä käytöksestä. Se riitti.

Pikavauhdilla rykäistiin kahvilapuitteet lauantaina kasaan. Hyvä puoli tässä aikataulussa oli se, että turha nysvääminen (vrt. edelliskerran pihalaattasaumojen harjaus!) jäi pois. Sunnuntai oli onneksi kaunis päivä, joten asiakkaita saapui lyhyellä varoajalla ihmeen hyvin paikalle.

Ja kylläpä kannatti. Hauska oli huomata, että yhden kerran jäljiltä työnjako ja muu organisointi sujui jo rutiinilla. Kiva oli päivä meille kaikille, ja väittäisin, että sen myötä on mennyt arki vähän leppoisammin. Ainakin seuraavan viikon verran.