Kökkö lakka kokkaroituu jakkaraan

Insinöörin (kuvassa) mukana tullut kasarilipasto on odottanut käsittelyä huushollissamme jo 15 vuotta. Ruskea möhkäle on töröttänyt kuudessa eri asunnossamme ja niellyt kitaansa järjettömän määrän ryönää. Se on ollut eteisessä miljoonalaatikkona, makkarissa yöpöytänä ja työhuoneessa paperisäilyttimenä. Rakennusaikana sinne säilöttiin kaikki piirustukset, keittiökaappien suunnitelmat ja ohjeet, jossain vaiheessa siellä olivat liinavaatteet, ja viimeisin tehtävä on näköjään ollut säilöä viisi kiloa muovailuvahaa ja keräyspaperilaatikollinen leeko-ohjekirjoja. 

Alkujaan pömpeli piti vain maalata valkoiseksi. Jostakin rempasta jäi koristelistaa, jolla ajattelin ympäröidä laatikoiden etulevyt ennen maalausta. Sitten ajatuksiin hiipi decoupage-tekniikka, joten hommasin erilaisia tapetinpaloja ja karttoja laatikoihin liimattavaksi. Kymmenisen vuotta olin säilönyt uusia numeronuppeja, jotka halavalla jostain sain. Washi-teippejä olin ostanut myös, sillä niillä tuunaaminen on nopeaa ja helppoa.

Niinkin nopeaa ja helppoa oli, että viidentoista vuoden ainoa konkreettinen tuunaustoimi oli jäänyt pelkkään nuppienvaihtoon. Ja koska olin hävittänyt jossain muutossa ne numeronupit, oli tilalle pitänyt ostaa uudet.

Natiainen halusi huoneeseensa lisää leekoilutilaa. Siispä nostin lipaston eteiseen. Insinöörillä meni siitä fengshui nenään eikä tullut pois. Tulkitsin tilanteen niin harvinaislaatuiseksi, että oli toimittava heti. Tyhjensin laatikot ja ehdotin leeko-ohjeitten arkistoimista Mustankorkealle. Raivarin sai. Seiskavee, ei sentään fengsuistunut insinööri. Ohjeiden säilömisen tarve jäi edelleen epäselväksi, sillä meidän huushollissa niitä käytetään tasan yhden kerran. Ensikokoamisen jälkeen vehkeet puretaan ja rakennellaan mitä ihmeellisimmiksi härrävärkeiksi. Tungin ohjeet insinöörin yöpöydän laatikoihin. Ehkä ne sieltä 15 vuoden jälkeen löytyvät.

 Lipasto autokatokseen ja kevyt hionta. Sitten työhuoneeseen, ja kalkkimaalit esiin. Sivellintekniikka oli jo hallussa, mutta telalla saisi kuulemma tasaisempaa jälkeä. Sillä ensimmäinen kerros Annie Sloanin luonnonvalkoista. Ruma tuli, mutta niinhän aina ekalla kerroksella kalkkimaalia. Mutta tämä oli erilaista rumaa, tehdasmaisen tasaista röpöä. Päätin palata kakkoskierroksella siveltimeen.

Tässä vaiheessa tiesin lipaston loppusijoituspaikan olevan työhuoneessani, joten halusin eri värejä. Toisella kierroksella sivelin yhden laatikon samalla valkoisella, toisesta tuli pinkki (loraus emperor´s silkkiä valkoisen sekaan), kolmanteen vedin päälle turkoosin Chalky Vintage-Lookilla, ja neljännen päälle oranssi Annie. Oranssin kanssa tuli joku ihmereaktio, ja alin kerros valkoista lähti siveltimen mukaan. Taisteluksi meni, ja jälki oli sen mukaista. Epäilen oranssin olleen liian jäykkää, vaikka sitä reilusti vedellä lantrasinkin.

Kaksi kerrosta maalia riitti, hionta, ja päälle mattaa Kiva-kalustelakkaa. Turkoosi sai Kivan muuttumaan ei-niin-kivaksi. Lakka kokkaroitui (ooh, uusi lempilauseeni!) valkoisiksi klönteiksi. Sama reaktio tuli jakkaralle, jonka maalasin Chalky-Chic -tuubimaaleilla. Pyyhin jakkarasta lakat pois nopsaan märällä rätillä ja tungin sen pöydän alle odottamaan uusia hermoja jouluksi 2020. Valkoinen, pinkki ja oranssi eivät olleet lakasta moksiskaan.

Siinä mielessä nämä kalkkimaalit muistuttavat keramiikkaa, ettei ikinä voi tietää lopputuloksesta, työskennellessä pääsee ärräpäitä, ja joskus voi joku työ onnistuakin. Kovin olen tähän lopputulokseen tyytyväinen, vaikka löytyneet numeronupit insinöörin riemuksi vipsottavat.

Kell´ onni on, hän onnen kätkeköön - tai kokeilkoon ainakin decoupagea. Piti mennä laatikonsisustoja vielä söpöstelemään. Ruttuun menivät taas, perkeleet.