Pihakausi virallisesti avattu

Viime viikonloppuna julistimme viisivuotiaan kanssa virallisesti pihakauden alkaneeksi. Meillä se tarkoittaa sitä, että takapihalla-kyltti ripustetaan enemmän tai vähemmän pysyvästi ovikellon viereen turhan pimpottelun välttämiseksi. Ystävät osaavatkin lampsia suoraan takaterassille huhuilemaan heti, kun on yli kymmenen astetta lämmintä.

Kylttiä ripustaessani ajattelin, että siihen sisältyy aika lailla positiivisia latauksia. Oikeastaan se symboloi vapautumista. Turhantarkat aikataulut, tietyt ruokailurituaalit, kerrospukeutumistaistelut, olethankäynytpissalla-kyttäykset ennen ulosmenoa, mitämätekisin-naukumiset ja murujen jahtaamiset rikkaimurin kanssa tuntuvat pihamaalla kovin kaukaisilta ajatuksilta.

Pitkän pimeän kauden ja sisällä kököttämisen jälkeen on mukava nähdä naapureita muuallakin kuin autolla menemässä töihin tai tulemassa töistä. Naapuruston lapset nauttivat silminnähden tilanteesta ja vaeltavat laumana pihasta pihaan; yhdellä pihalla multaisiin käsiin isketään hodarit, toiselta pihalta haetaan jätskit jälkkäriksi, kolmannella pihalla hikimärkänä laukkaavat tenavat pakotetaan pysähtymään juomatauolle ja neljännen pihan vattupuskat tyhjenevät pikavauhtia. Illalla me vanhemmat kokoonnumme tielle huhuilemaan jälkikasvua iltapesulle ja samalla laskemme, että ovelat tenavat ovat syöneet neljässä paikassa jätskit.

Sisäelossa harvemmin tulee istahdettua sohvalle vain katselemaan ymärilleen kaffekuppi kourassa, mutta puutarhakeinu oikein kutsuu siihen. Se on jostain syystä myös ainoa paikka, missä yleensä saan lukea lehden kaikessa rauhassa. Nyt eletään pihaihmisen hykerryttävintä aikaa. Ideoita pursuaa, energiaa riittää, rikkaruohot eivät lannista. Kun routa on vielä maassa, ovat raskaat lapiohommat vasta edessä. Nyt kierrellään, hypistellään, kuopsutellaan ja ihmetellään: tämäkin kasvi selvisi talvesta hengissä. Minä selvisin talvesta hengissä.