Risusavottaa

Pääsiäispyhinä mökillä oli aikaa tusailla perinteisen risusavotan parissa. Viime kesänä tekemäni luonnetta ja kärsivällisyyttä kasvattaneet betonimunat kaipasivat loppusijoituspaikkaa, joten pitkin talvea olin haaveillut linnunpesän tekemisestä pääsiäiseksi. Terassille puolestaan olin halunnut tehdä matalahkon risukuikeron kukkaruukkuun dumpattavaksi sesonkitelineeksi (pääsiäisenä tiputilpehööriä, jouluna palleroita, juhannuksena - jotain). 

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä kantohanget olivat tiessään. Onneksi lunta ei ollut enää paljoa, joten tarpoa ei tarvinnut. Nips ja naps sopivia koivunrisuja kainaloon, papan verstaasta työkalujen kollaus ja sopivat rautalangat esiin. Ensiksi risupesä, joka tulikin aika nopsaan, kun ajatus loksahti kohdilleen. Kiekko siis. Pohjaan laitoin vaan ristiinrastiin sammaloituneita oksia. Laiska lintu. 

Sitten tutumpaan tusaukseen. Kuikeroa varten tuuttasin viemäriputkenpätkän täyteen risuja ja kuormaliinalla kiristelin nipun tiukkaan. Paksua rautalankaa alaosaan, kärkien päähän ohuempaa sorttia. Tulihan siitä. Kuvakulma vääristää. Tänä vuonna pysyi järki kädessä, sillä tyhmä on se, joka ei opi. Tai ei osaa lopettaa.

Pikkarainen nippu vielä jäi, joten siitä kiepautin sydämen. Muotopuoli känkyrä, tekijänsä näköinen. Kieputtelun jälkeen ymmärsin, miksi myyjäisversioissa on usein julmettu rusetti keskellä työtä. Rautalanka tökkii. Silmään ja käteen. Rusetti-ihminen en ole, joten tein korjaavan eleen lehtikuusenoksalla. Niitä oli hetki aikaisemmin ropissut niskaan, kun linnunpesää varten hyppelin ja kurottelin naavaa pesänpehmikkeeksi. Onneksi löysin siihen hommaan avuksi viisivuotiaan lempparivehkeen, louskuturvan (omenanpoimuri). Just ehtivät risukot pääsiäisen jälkimmäiseksi päiväksi.