Rikka silmässä - ja muita latteuksia

Talven villasukkailuvaiheessa en paljon pihahommia mieti. Syksyllä aina vannon, etten ensi kesänä tee mitään isompaa, pidän rikkaset loitolla vaan. Kun päivä alkaa selkeästi pidentyä, ja viimeistään silloin, kun ruotsalaisissa puutarhalehdissä ilmestyy orvokkinumero, alkaa sormia taas syyhyttää. Pihalehtiä selaillessa hymyilyttää aina se, kuinka tosipuutarhoissa on erilaisia huoneita tai tiloja, joihin voi pysähtyä katselemaan ympärilleen. Lepopaikkoja on siellä täällä, iso villitys näyttää olevan tällä hetkellä ainakin sängyn, jos ei kokonaisen nukkuma-aitan asemointi pihamaalle. Kenenkään en ole niissä nähnyt ikinä nukkuvan. Harvoin istuu puutarhaihminen ihastelemaan pihan perällä pitkäksi aikaa. Kolmessa minuutissa harjaantunut silmä löytää kitkettävää, öljyttävää, nyhdettävää, siirrettävää, kaivettavaa tai leikattavaa. Mutta kai niitä tarkkailupaikkoja voi rakentaa tätäkin tarkoitusta varten. Kyttäyspaikka-termi vaan rikkoo ikävästi puutarhalehden rennonletkeän asenteen.

Meillä kyttäyspaikka on ehdottomasti takaterassi. Sen kautta tullaan ja mennään (etuovea ei käytä muut kuin mies töihin lähtiessään), siellä ollaan, leikitään, syödään ja lueskellaan. Tähän nähden on hämmästyttävää, kuinka kauan terassin vieressä ollut kivikkokasvipenkki on saanut olla ihanasti rempallaan. Pari kertaa kesässä on tullut raivonpuuska, joka on repinyt patjarikot juurineen. Penkin toimivana puolustuksena on kaiketi ollut se, että siinä on ollut koko ajan jotkut kasvit kukassa. Eikä silloin sörkitä. Tietenkään. Mutta kevättalvella puolustus uinui, ja mieleeni iskostui vakaa aikomus tehdä asialle jotain tänä kesänä. Kun kesäkuun ensimmäisen viikon räntäsade lakkasi, uskaltauduimme ensimmäistä kertaa terassille riippumattoon lueskelemaan kirjastoreissun antimia. Tunnin riemu kesti. Sitten oli pakko kääriä hihat.

Koko kevään olin jemmaillut kukkapurkkeja kesäkukkien ja muiden kasviostojen jäljiltä. Otin lapion ja aloin kaivaa. Ensin pienellä punaisella puutarhalapiolla pikkupikkuruukkusiin, tunnin kuluttua isolla fiskarssin pistolapiolla betoniämpäreihin,vateihin ja saaveihin. Välillä laitoin naamakirjaan avunpyyntöä adoptiohalukkaille. Vati-, sanko- ja muovikassikaupalla lähti naapurustoon tavaraa, yksi pikkuautollinenkin! kahden päivän kaivamisen jälkeen huusi selkä hoosiannaa. Onneksi jalkapallon EM-kisat alkoivat, ja soivat iltaisin mainiota venyttely- ja selkäjumppa-aikaa tuntitolkulla.

Kun lapset oli saatu maailmalle, siivosin pahimmat juolavehnänjuuret pois. Kyseisen penkin perustavanlaatuinen ongelma oli se, että olin tehnyt sen suoraan peltomaahan. Hei, eka omapihavuosi, järkeä yhtä vähän kuin oravalla, mutta innolla korvattu! Muutama vuosi takaperin olin tehnyt penkkiin siistit reunukset, mutta reunakiveys oli Nakelle liian kapea, eikä se päässyt leikkaamaan ihan penkin vierestä. Lisäksi reunakivien välit olivat alkaneet kasvaa heinää, joka puolestaan valtasi pelkällä mullalla olevan penkin. Toisissa penkeissä kuorikatteesta ja alukankaasta oli vähän apua. Nyt oli tarkoitus tehdä atomipomminkestävää tavaraa! Viksumpi olisi kalkinnut ja lainnoittanut mullan tässä vaiheessa, mutta oravan järki, ja kaikkea ei voi saada. 

Revin reunukset ja kivet pois. Tästäkös kuusvee innostui ja tunki betonilapionsa mukaan, sillä "Äiti, tää on, äiti, ihan oikean työmaan näköistä!" Onneksi apuun tulivat myös pesältään häirityt kusiaiset, jotka saivat betonimiehen siirtymään trampalle.

Kaivoin reunoja leveämmäksi ja yritin varoa Naken lankaa. Laitoin möyhityn multakasan päälle juuriestemattoa. Se on ainoa kangas, mistä juolavehnä ei toistaiseksi ole tullut läpi tällä tontilla. Juuriestematto - kitkijänaisen ystävä!

Ujuttelin juuriesteen metallireunuksen ali, sovittelin ja kiinnitin kankaan piikeillä. Puolet piikeistä puuttui pussista, mutta ne onneksi löytyivät sadan metrin säteelle nurmikkoon niittailtuina. Kusiaiset olivat valitettavasti poistuneet takavasemmalle. Sitten sovittelin metallireunuksen takaisin paikoilleen, ja ihan terapiahenkisesti nuijin piikit kankaan läpi maahan. Reunuksen ulkopuolelle asettelin betonikivet (kuusvee oli putsannut ne sillävälin ansiokkaasti, ja samalla rakentanut niistä vesipuiston kaikkine härpäkkeineen). Lapsen mouruamista kuunnellessani totesin puutarhanhoidon olevan äiti-lapsi-suhteen kantava voima. 

Istutushommat auttavat aina. Varsinkin, kun tuli isä ja vei lapsen uimakouluun. Leikkasin kankaaseen X-viillot, ja istutin lamohietakirsikkaa, kääpiökatajan ja kärhön. Vielä olisi yhdelle lamiskalle paikka vapaana, mutta kaupassa myytiin eioota.

Betonikivirivin ulkopuolelle pöllyyttelin sata kiloa kuivabetonia (S100). Nyt pääsisi Nakke leikkaamaan perille asti, eivätkä rikat tai nurmi kiipeilisi penkkiin. Ripottelin kuivabetonia metallireunuksen sisäpuolellekin, jottei piikkien puhkoman kankaan alta pääsisi mitään vierasta elämää.

Latasin ison painesumuttimen vedellä ja suhnuttelin kuivabetonin pintaa. Samalla pesin varovasti betonikivet kuivabetonipölystä. Koko ajan vilkuilin taivaalle, sillä pitkän poutajakson jälkeen oli luvattu kunnon rankkasateita. Onneksi ehdin sateiden alta pois, ja koko yön ja seuraavan päivän kestänyt sade hoiti reunuksen loppukovettamisen puolestani.

Seuraavana iltana pääsin vihdoin harjaamaan saumaushiekat betonikivien väliin ja levittämään kuorikatteet juurimaton päälle. Mallailin ja tälläilin lopuksi rautapyörät ja hammasrattaat paikoilleen. Aika tyytyväisenä hain miehenkin katsomaan. Kate oli insinöörin silmään liian isosyistä ja rouheaa. Latistaa kuulemma tunnelman ja vie huomiota kaikelta muulta. No latistihan se! Latisti niin, etten viitsinyt edes kuvaa ottaa. Pahoilla mielin painuin nukkumaan, mutta kommentti oli kyllä ihan totta. 

Ei auttanut muu kuin hakea heti herättyäni kaupasta pari säkkiä pähkinänruskeaa postimerkinkokoista ja sikahintaista tavaraa terassin kyttäyspaikan tunnelman nostattamiseksi! Kuva näyttää eron.

                                

Kannatti. Kirpaisi, mutta silti. Nyt pyöryliäiset ja kasvit näkyvät paremmin. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri...