Painii risujen kanssa

            

Kolmessa vuodessa halpa ruusukaari ruostui puhki. Otti varmaan nokkiinsa, kun ei saanut kumppanikseen ruusuköynnöstä, vaan apinanraivolla ryöppyävät säleikkövilliviinin ja alppikärhön. Melkoisen painin sain heittää, että ruusukaari tuolta sutturan keskeltä irtosi. Viidakkoveitsestä olisi ollut isosti apua. Mutta niin irtosi suttura ja ruusukaari. Sutturaa oli aika iso kasa, ruusukaari mahtui kouraan. Pikaisesti arvioin, että risukolla täyttäisin kertalaakista kompostin, joten se jatkokäsittelyvaihtoehto piti saman tien sulkea pois. 

            

Onneksi insinööri ei käynnistynyt ensimmäisellä nykäyksellä oksasilppuria etsimään. Oli vähän aikaa pyöritellä kasaa ja oivaltaa, että tässähän tätä himoittua risutavaraa on yllin kyllin. Puolitoista tuntia, ja jättimäinen ryönäkasa oli taipunut viideksi tiiviiksi kranssipohjaksi. Turhaan olin kylillä huudellut koivurisujen perään, sillä tämäpä oli loistomateriaalia risutöihin! Köynnöstä oli tosi helppo kieputtaa ja puristella rinkulalle, kun se tarttui kiinni nippuun melkein itsestään. Jatkoliitoksista ei tarvinnut huolehtia, kun tavara oli liki kaksimetristä. Onnenpäivät!

Muutamasta kranssista tein taskumallin. Taskun sisälle askartelin mustasta muovipussista nyssykät, joihin laitoin himpun multaa ja kukkasipuleita. Helmililjat toimivat matalina hyvin, perunanarsissit olivat turhan pitkiä roikkanoita. 

Orvoilta näyttivät vielä kranssit. Egyptinpastasta tehtyjä keramiikkajuttuja mallailin kylkeen, ja toisistaan näyttivät pitävän. Tuo egyptinpastan kiiltävänkirkas turkoosi ja ruoste ovat mielestäni tosi kaunis yhdistelmä myös. Vaikka itsestään lasittuva egyptiläinen on vihoviimeisen viheliäistä työstettävää, nyt harmittaa etten tehnyt sillä enempää. Jospa ensi syksynä savia tilatessa olisivat muistot taas kultautuneet. Viimeksi egyptiläiseen muistikatkoon taisi tosin mennä kaksi vuotta.